18.3.2018 Tie tähtiin 20118 1. osakilpailu: kouluratsatsus

Hah toivottavasti tulin oikeaan paikkaan!  

Maria Lappalainen - Duren Lawine
Luokka 2. Helppo B
Kisapäivänä

Alviina Herrala & Lazur SOV, kilpailupäivän tuotos (561 sanaa):
Voi jukra. Jännitti, hirvitti, pelotti, kiukutti, turhautti, pissatti, kauhistutti. Kisapäivän tuntomerkkejä! Mun hurja ja ratsastuskisoissa tyypillisesti aika epärealistinen voitontahtoni se vain kuohui yli ja räjähti epämääräiseksi tunnemylläkäksi. Alakoulun yleisurheilukisoissakin mä sain joskus ihka-aidon hermoromahduksen, kun mun suunnittelema pellehyppy meni mönkään (tiedättehän, pellehypyssä kilpailivat ne oppilaat, jotka olivat liian pieniä hypätäkseen varsinaisesti korkeutta). Uimakisoissa mä lopetin uimisen kesken ja esitin, että mulle tuli kramppi reiteen, kun hoksasin, että tulisin vasta neljänneksi omassa viiden uimarin erässäni.

Sellainen mä olin. Inhosin häviämistä, ja vaikka mulla ei olisi ollut mitään edellytyksiä voittaa, mä haaveilin siitä silti.

Mun tähänastisen elämäni kohokohtia oli ollut se, kun me Lemonin kanssa kilpailtiin vuoden 2016 ratsastuskoulumestaruuksissa. Me pärjättiin esteillä hirmuisen hyvin! Meistä tuli lopulta estemestareita. Mä vaalin sitä muistoa kuin suurinta ja arvokkainta ja herkästi särkyvää aarrettani.

Lemonin kanssa hypääminen oli sujunut niin vaivattomasti. Seuraavana vuonna mä olinkin sitten kilpaillut ensimmäistä kertaa Lassella, ja mitenkö meni? Umpisurkeasti. Me ei päästy finaalin toiselle kierrokselle kummassakaan lajissa. Suolaa haavoihin heitti Daniel, joka ryösti mun Lasseni opettajien omaan mittelöön. Siinä missä mä ja Lasse oltiin neljänneksi viimeisiä HELPOSSA CEESSÄ, Daniel hurautti samalla hevosella voittoon vaativa B -tasolla. Niiden prosentit oli jotain yli 75, ja mä murjotin, kun ne ilakoi kunniakierroksella. Mä en mitenkään voinut laittaa mun ja Lassen huonoa sijoitusta hevosen piikkiin, koska nythän kaikki näki, miten hyvä se oli toisen ratsastajan kanssa.

Jotenkin mä toivoin tänäänkin, että mulla olisi korkealle koulutetun ja hienoliikkeisen Lassen sijaan ratsuna ex-ravurilämppäri Lemon. Tai oikeastaan kuka tahansa sellainen hevonen, jonka kanssa voisi häntäpäähän sijoittuessaan vain kohauttaa olkiaan ja todeta, että tämmöistä tää on, kun hevonen ei osaa paljon mitään tai ei edes laukkaa kolmitahtisesti.

Ei kuitenkaan auttanut toivoa mahdottomia. Mä olin nyt Lassen hoitaja, ja sillä mä olin näihin kisoihin ilmoittautunut. Se ei muuttuisi sen huonommaksi hevoseksi, vaikka mä miten rukoilisin.

Jos mä olisin osannut, olisin muuttanut ajattelutapaani. Olisin ajatellut kauniita aatoksia. Esimerkiksi:
1) Lasse oli hyvä hevonen, ja siten mulla oli sen puolesta kaikki mahdollisuudet menestykseen. Mun ei kuitenkaan tarvinnut voittaa vain koska hevonen olisi siihen pystynyt, koska me oltiin täällä ratsukkona.
2) Kilpailutilanne oli myös oppimisitilanne.
3) Me oltiin valmentauduttu niin ahkerasti, että jotakin kehitystä oli väkisinkin tapahtunut. Meitä olivat valmentaneet Anne Seppeleessä, Isabella Sokka Auburnin kartanolla ja Henry Sääri (hah) juuri edellisenä päivänä täällä Saaristossa. Jos mä jatkaisin treenaamista näin ahkerasti, jossakin kohti mun täytyisi huomata, että mä olin oppinut jotakin.

Kauniiden aatosten sijaan mä keskityin hallitsemaan jännityksestä johtuvaa tutinaa ja mulkoilin muita kilpailijoita. Mä myönnän auliisti, että toivoin heille kaikille pelkkää epäonnea. Ei tietenkään mitään vakavaa, sellaista kuin vaikkapa paha onnettomuus. Niin hirveä ihminen mäkään en ollut, että olisin hinkunut päästä näkemään kumoonratsastuksia, pillastuneita hevosia ja satulasta suistuneita ratsastajia. Olin kuitenkin riittävän kilpailuhenkinen toivoakseni, että ehkä muiden hevoset olisivat juuri tänään poikkeuksellisen jännittyneitä. Tai että ratsastajat unohtaisivat ohjelman.

Apua. Ohjelma. Se piti muistaa ulkoa. Muistinko mä? Ehtisinkö vielä opetella?

Pyry sattui kävelemään mun ohitseni juuri sopivalla hetkellä. Mä olin juuri parhaillani korjaamassa yhtä Lassen leteistä, ja kun näin tallityöntekijän vilahtavan silmäkulmassa, huikkasin:
"Pyry hei! Odota."
"Mhäh?" miekkonen äännähti ja pysähtyi ihmettelemään, mitä mä siltä oikein halusin?
"Muistathan sä varmasti ohjelman?" kysyin ja olin onnellinen omasta viekkaudestani.
"... kai? Toivottavasti?"
"Mä olen just nyt sun paras ystäväsi ikinä. Alapa luetella tehtäviä, niin mä tarkistan, että sä muistat sen ohjelman kokonaan", lupasin lipevästi.

Niin Pyry ryhtyi kertaamaan kouluohjelmaa, ja sitä mukaan kun se luetteli tehtäviä, mä painoin ne mieleen. Kyllä tiimityö oli sitten mukavaa!

Zaida - Fight for Flash
luokka 1. helppo C
kisapäivästä kuva + yli 500-sanainen tarina

"Kultapieni, mä lupaan sitten valmistautua seuraavaan osakilpailuun paremmin", lepertelin Fosselle samalla kun mä yritin vääntää ponin takkuiseen harjaan edes jonkinmoisia sykeröitä. Joskus pari vuotta sitten ratsuharjaisella opetusponilla tämä oli ollut paljon helpompaa! Nyt kaikista leteistä tuli löysiä ja hapsottavia, vaikka olinkin yrittänyt säästää aikaa jättämällä hännän ja otsiksen auki. Letit piti tehdä nyt valmiiksi, sillä Lehtiksen poppoo oli lähdössä kisapaikalle vasta kilpailupäivän aamuna - eli siis tänään. Fosse näytti ottavan asian rennosti sen lepuuttaessa turpaansa ruokakuppiaan vasten ja pöhistessä hiljaisesti.

"Ponit pitää olla vartin päästä valmiina!" kuului Vertsun huuto ulko-ovelta. Kunpa Fosse vain luottaisi muhun edes sen verran, että selvittäisiin rata kunnialla loppuun. Ponin karva oli suittu kiiltävämpääkin kiiltäväksi ja yhtä lailla puunatut ponisatula ja -suitset oli jo pakattu autoon. Valkoisesta huovasta olin erityisen ylpeä - mä olin ihan itse hankkinut sen juuri tätä kilpailua varten!
"Tarttetko apua?" Iiris oli ilmestynyt Ruusan karsinasta ovelle norkoilemaan. Hänen naamalleen oli piirtynyt salaperäinen virnistys.
"Ruusa oli onnistunu yön aikana avaamaan sen letit, joten me mennään nyt harja auki, mutta tarttetsä noiden kanssa apua?" Iiris selitti samalla käsillään joka suuntaan viuhtoen.

Iiris oli tullut tänään myöhemmin tallille letitettyään Ruusan jo eilen, mutta suunnitelma oli ilmeisesti ajautunut karille ponin kihnutettua lettejään oikein olan takaa kaltereita vasten.
"Joo, jos sä teet nää loppuun?" virnistin. Iiris oli selvästi hyvä letittämään, olinhan mä nyt nähnyt eilen tytön taidonnäytteen Ruusan harjassa. Nappasin karsinan ulkopuolelta fleecepintelit ja patjat niihin, aloittaen kietomaan ensimmäistä rullaa Fossen karvaiseen etujalkaan.
"Äh, ei tää oo yhtään sen helpompaa!" huokaisin, kun pinteli jäi taas löysäksi, jolloin jouduin purkamaan sen kokonaan. Pienimmille poneille kun ei ollut kuljetussuojia, niin "jouduttiin" sitten käyttämään pinteleitä.

"Letit valmiina!" Iiris hihkaisi juuri kun mä olin saanut viimeisenkin pintelin laitettua. Kuinka hienosti blondi osasikaan letittää - jokainen sykerö oli siisti ja napakka.
"Eikä, kiitos, ne on ihan täydellisiä! Mee sä nyt vielä loimittamaan oma poni niin mä laitan tälle viikarille loimen!" selitin viitaten lopussa Fosseen, joka tylsyyksissään näperteli riimunnarua auki. Valkoisten ratsareiden päälle vetäistyt suojahousut kahisivat, kun mä puikkelehdin ahtaassa karsinassa loimen kimpussa. Sitten ponille nahkariimu ja ketju päälle ja valmista tuli. Kipaisin viemässä vielä kaiken paikoilleen, nappasin Fosselle portaidennurkalta porkkanan ja sitten kohti hevosrekkaa.

***

"Perillä ollaan!" Merru hihkaisi ja hyppäsi ensimmäisenä ulos autosta. Polkkatukka oli varmaankin tavallistakin innokkaampi saatuaan lainaratsukseen Upean Lallin isolla U:lla. Joku poni kolisteli jo kopin seinää, ilmeisesti heinät oli lopussa ja tahdottiin lisää syötävää. Sitä ei nyt ollut luvassa, vaan verkka odotti - varsinkin kun mun ja Fossen vuoro oli ensimmäisten joukossa ekassa luokassa. Tai oikeastaan aika keskivaiheilla, mutta silti. Kookos ja Vertsu kipaisi kansliaan hakemaan lähtönumeroita, kun mä, Cassandra ja pari muuta lähdettiin kohti verryttelyä. Eetu tuli henkiseksi tueksi startatessaan itse vasta paljon myöhemmin.

Fosse oli verkassa oma reipas itsensä, vaikka vähän pukkiakin sieltä pääsi tulemaan. Tuuli hulmutti irlantilaisruuna Cassun pitkää harjaa, kun taas oman russiponisen harja pysyä siisteillä sykeröillä ojennuksessa. Iiris voisi tosissaaan harkita letitysbisnestä! Verkan jälkeen me tarkistettiin Eetun kanssa että kaikki oli tiptop rataa varten ja sitten olikin jo aika siirtyä maneesin luo odottelemaan.
"Äh, mitä jos mä unohdan jotain!" vaikeroin vielä kerraten samalla hätäisesti rataa päässäni. Tuliko se laukka nyt C:stä vai M:stä?
"Hyvin se menee", Eetu rauhoitteli mua ja taputti Fossea, "kyllä poni hoitaa, sillä on kokemusta - ja on sullakin!"
"Mutta en mää oo koskaan kisannut näin hienoissa kisoissa! Toi maneesikin on varmaan kaks kertaa isompi kun meidän pikku halli!" ähkin ja korjailin kypärää paremmin paikoilleen.
"Rauhotu, Zaida", Eetu yritti vielä.

Vilautin pojalle vielä lämpimän hymyn, kun meidät kuulutettiin jo radalle. Mä rapsutin Fossea kaulasta ja se höristi innoissaan korviaan - nyt mentiin eikä meinattu! Ohjasin ponin valkoisten aitojen sisään ja lähdin ravailemaan lähtömerkkiä odotellessa. Fossekin käyttäytyi nyt siivosti tajutessaan selvästi, että olimme nyt tiukan paikan edessä. Mä vedin syvään henkeä, tein pienen puolipidätteen ja käänsin Fossen alkutervehdykseen. Jes, hyvä pysähdys ja hillitty tervehdys. Poni ei pärski, on kiltisti. Hyvä. Ja sitten vaan radalle. Toivottiin parasta ja pelättiin pahinta - ja sillä siisti.

Hei!

Tässä Auburnin valmennuksesta ansaitut lisäarvat.

Helppo C, taitotaso easy
Vivienne Blankley - Austria (2 lisäarpaa)
Alviina Herrala - Lazur SOV (2 lisäarpaa)

Helppo B, taitotaso medium
Nita Merisalo - Audrey v. Helmwald (2 lisäarpaa)
Minka Aavikko - Tepehkiiha (2 lisäarpaa)
Ellen Nylund - Cork's Meidhir (1 lisäarpa)
Julia Luoti - Valerie (2 lisäarpaa)

Helppo A, taitotaso hard
Inna Paakkanen - Banana Mania (2 lisäarpaa)
Fiia Vierre - Étonnant (2 lisäarpaa)

Talleittain:
Auburn Estate: 11 lisäarpaa
Seppele: 4 lisäarpaa

Taitotaso medium, Helppo B
Minka Aavikko - Tepehkiiha, kilpailupäivän tuotos (533 sanaa)

Loppujen lopuksi meitä lähti Auburnista aika iso joukko kohti ensimmäistä Tie Tähtiin -osakilpailua. Tunnelma oli hyvä ja tottakai kaikki olivat lähteneet näihin kisoihin voittamaan. Rehellisesti sanottuna olin Hanin kanssa lähtenyt hakemaan vain hyviä ja siistejä ratoja, mutta eihän sitä voinut eteenkään Amandan kuullen sanoa. Hani matkusti kilpapaikalle mukavasti, eikä tuntunut kovinkaan paljon stressaavan turhia, tietty vähän huuteli, mutta ei mitään sen hurjempaa. Vähän se ehkä jännitti kaikkia vieraita hevosia joka paikassa ja eteenkin isommat puoliveriset se halusi kiertää hieman kauempaa, mutta muuten tamma oli yllättävän rauhallinen.

Ennen kisojen alkua letitin Hanin harjan siisteille nykeröille, harjasin kirjavan kiiltäväksi ja silmäilin sitä yhteensä varmaan puoli tuntia ja mietin, näyttääkö se edelleen pulskalle vai ei. Jonkin verran ihmiset tuijottelivat Hania, mutta toivon että positiivisessa mielessä. Ehkä ihmiset ihmettelivät, mitä tällainen poniratsukko tekee Auburn Estatelaisten kanssa. Kauheat paineet siis pärjätä ja näyttää, mihin tämä poniratsukko pystyy!

Verryttelyssä meitä olikin samaan aikaan monta Auburnilaista. Samassa luokassa kanssani kisasi Nita, Julia ja Ellen, jonka lisäksi Hard-taitotasolla kisaisi Inna. Helpossa C:ssä kisasi se joku Isabellan tuttu tyttö Rillan kanssa. Verryttelyssä keskityin Hanin kanssa vain rentouteen, otin askellajit läpi ja jumppasin huolella molempiin suuntiin. Pidin verryttelyn lyhyenä ja ytimekkäänä, ettei tamma väsähdä turhan paljon ennen rataa. Kertailin vielä mielessäni rataa, joka on oikeasti tosi simppeli, mutta minun ja Hanin ensimmäinen Helppo B -tason rata. Kun meillä oli vielä hieman verkka-aikaa, otin vielä käynnissä hieman temponvaihteluita ja muutamat nopeammat käynti-ravi siirtymiset, jotta sain pidettyä Hanin kuulolla ja hereillä.

Aikataulusta oltiin hitusen jäljessä, joten jouduin hetken odottelemaan Hanin kanssa. Kävelimme muiden Auburnilaisten kanssa hetken ympäri pihaa, jonka jälkeen pääsimme Hanin kanssa odottelemaan maneesiin vuoroamme. Aluksi Hani jännittyi tosi pahasti vieraasta maneesista ja parvella olevista katsojista. Pyysin tammaa vain kävelemään eteen rauhassa, kävin näyttämässä sille pari kulmaa odotusalueella, jonka jälkeen edellisen ratsukon rata päättyi. Ohjasin Hanin kouluaitojen sisään ja taas Hani alkoi jännittyä kovin ja tuijotella kouluaitoja, vaikka olemme me ennenkin kisoissa olleet.

Odotellessani pillin vihellystä, ravasin Hanin kanssa reipasta ravia läpi koko kisa-alueen, jotta Hani ei kesken radan alkaisi tuijotella mitään turhia. Kun pillin vihellys tuli, Hani säpsähti sitä, mutta palasi nopeasti rauhalliseen raviin. Istuin alas harjoitusraviin ja ohjasin tamman keskihalkaisijalle. Pysähdys alkutervehdykseen tuli hieman haparoiden ja turhan hitaasti, mutta Hani tuntui pysähtyneen tasajalan. Tervehdin tuomaria ja pääsimme jatkamaan eteenpäin. Liikkeelle Hani lähti todella hyvällä powerilla, ehkä hieman liiankin reippaasti, mutta sain käännöksessä tamman jarruttamaan.

Alkutervehdyksen jälkeen koko rata meni vähän kuin sumussa. Lopputervehdykseen pysähtyessämme mieleni oli täysin tyhjä, ei suoraan sanottuna ollut mitään muistikuvaa koko radasta. Poistuimme radalta rauhallisesti kävellen ja Hanin rentoudesta päätellen rata ei voinut ainakaan hurjan huonosti mennä. Matkalla ulos maneesista alkoi rata pikkuhiljaa palautua mieleeni. Ainakin hienot laukannostot meillä oli, Hani ei kaahannut, mutta jos oikein muistan, laukka taisi tulla vähän huonossa tasapainossa.

Tullessamme ulos maneesista, muut Auburnilaiset heti utelivat miten ratamme oli sujunut. Naurahdin ja sanoin yksinkertaisesti: "Ei oikeastaan mitään muistikuvaa, mutta kai ihan hyvin kun loppuun asti päästiin." Nyt pitäisi sitten vain jäädä odottamaan tuloksia. Luokassa on varsin paljon osallistujia, joten jos edes puolen välin tienoille oltaisiin selvitty, niin se olisi jo tosi kiva. Siitä parempi suoritus olisi sitten jo ihan huimasti plussaa! Hyviä prosentteja toivon erityisesti siksi, etten uskaltaisi huonoja papereita Amandalle näyttää.

Inna Paakkanen & Banana Mania, 518 sanaa
Kisapäivä alkoi kiireisenä, kuten kaikki kisapäivät yleensä. Bansku majaili jo valmiiksi Saariston hevosopiston tiloilla toissapäiväisen valmennuksen takia. Eilen olin suunnitellusti ratsastanut ohjelman kaksi kertaa lävitse, jonka jälkeen Bansku oli saanut viettää aikaansa pihalla tarhassa. Sen jälkeen olinkin majoittunut yhdeksi yöksi opiskelijoille tarkoitettuihin asutuksiin. Nyt pakkasin tavarani autooni ja ajoin sen kisapaikalle. Auburnilaiset olivat jo saapuneet hevosrekan voimin paikalle, joten autoin heitä. Ratsastinhan itse vasta viimeisessä luokassa.

Toissapäiväisen valmennuksen jälkeen olin suunnannut Julian ja Isabellan kanssa vielä illanviettoon Kallan Kingiin, jonka tapahtumien seurauksena välttelin tänään Juliaa. Autoin lähinnä Nitaa ja Armia sen aikaa kuin kerkesin, ennen kuin mun piti pistää Banskua kuntoon. Eilen tehdyt letit olivat yhä hyvässä kunnossa, joten mun ei tarvinnut kuin harjata ori.

Isabella hääräsi eniten Viivin ja Rillan ympärillä ja piti tarkasti huolen, että kummityttö oli ajoissa verryttelyssä ja starttaamassa oman helppo C:n. Jokaisen ratsukon siisteydestä nainen kyllä piti hyvää huolta. Kukaan ei mennyt edes verryttelyyn ilman tarkistusta. Siksi harjasinkin Banskun erityisen tarkasti ja tarkistin nutturat vielä viimeisen kerran. Valkoiset pintelit käärin paremmin kuin varmaan koskaan. Loppuun asti en viitsinyt oria varustaa ennen kuin meidän luokan verryttely alkaisi. Helppo A:ta kisasi yllättävän vähän porukkaa. Muissa luokissa oli yli 20 osallistujaa, B:ssä jopa melkein 30. A:ta kuitenkin kisasi vain yhdeksän ratsukkoa.
Ainakin meillä olisi paremmat mahdollisuudet voittaa oma luokkamme. Voittamaanhan tänne oltiin tultu.

Juuri ennen helppo B:n viimeisiä ratsukoita, asettelin upouuden Sokka Luxuries merkkisen kisahuovan Banskun selkään. Huopaan oli boldeerattu sukunimeni, Paakkanen. Isabella oli ojentanut sen mulle tänään tuoreeltaan muoveissaan. Huovan päälle asettelin koulusatulan ja varmistin kaiken olevan suorassa. Kiinnitin satulavyön ja sen jälkeen asettelin Banskun päähän mustan korvahupun. Sen jälkeen otinkin suitset ja sujautin ne orin päähän. Myös eilen valmisteluiden lomassa olin vaihtanut suitsiin timanttiotsapannan. Mehän oltiin näyttäviä tänään.

Ennen verryttelyä tein vielä monta pientä asiaa. Vaihdoin puhdistetut ratsastussaappaat jalkaani, vaihdoin myös upouuden kisatakin ylleni. Violetti väri sopi loistavasti Banskun näyttävään otsapantaan, puhumattakaan violeteista kannuksista. Voiko jonkun asian viedä yli? Ei, jos halusi olla näyttävä. Kisakypärä vielä päähän ja valkoiset hanskat käteen, jonka jälkeen ratsastusloimi viimeisenä hevosen pepun päälle ja ulos. Banskussa oli tänään kisatunnelman tuomaa virtaa.

Isabella piti nuorta oria paikallaan, kun nousin ratsaille. Kiitin perijätärtä, jonka jälkeen kävimme Banskun kanssa kävelemässä alkukäynnit ympäri opiston piha-aluetta. Bansku käveli reippaasti pää koko ajan korkealla ja pörhisteli aina tamman tullessa vastaan. Kevättä oli ilmeisesti ilmassa vähän turhan paljon. Kymmenen minuutin kuluttua, ratsastin Banskun lumiselle kentälle, jossa oli jo kaikki muutkin luokan osallistujat. Näin tuttuja kasvoja, mutta paljon sellaisia, joita en ennen ollut tavannutkaan.

Sisimmässä inhosin todenteolla kisojen verryttelyjä. Kellään ei ollut hallussa siinä kohtaa ajosäännöt, vaan kaikki menivät oman mielensä mukaan röyhkeyttä käyttäen. Sen asenteenhan otin myös mä, kunhan ei vain kolaria tullut. Pidin huolen, että ympyrältä tultaessa meitä väistettiin. En tehnyt Banskulla mitään haastavaa. Pieniä helppoja osuuksia ohjelmasta, parit väistöt ja laukannostot sekä vaihdot.

Me starttasimme Banskun kanssa sopivasti luokan keskivaiheilla. Isabella otti enkkuvilttimme haltuunsa, kun ratsastin Banskun maneesiin. Silloin vasta pahin jännitys iski. Mitä me tosiaan tavoiteltiin näiltä kisoilta? Emämunausta, joka todistaisi kaikki Amanda Sokan sanat tosiksi? Rutiinia ja kokemusta? Mitä ikinä seuraavat minuutit toisivatkaan tullessaan, se selviäisi pian. Ravissa ratsastin Banskun tervehdykseen. Hyvä tasapainoinen pysähdys, tervehdys ja raviin. Totuuden paikka oli nyt tässä!